Olen Kotkasta Savonlinnan, Riihimäen ja pääkaupunkiseudun kautta Turkuun kotiutunut ääniin ja äänenkäyttöön jo varhain rakastunut laulaja, näyttelijä, muusikko ja kouluttaja. Jo pienenä minun oli kovin vaikea tajuta, että kaikki eivät nauti äänensä käytöstä ihan yhtä paljon kuin minä. Toisaalta toiset tuntuivat hallitsevan tilanteeseen sopivan äänenkäytön jo varhain, minulla se kenties kesti keskivertolasta pidempään. Minä vain olin niin kovin innostunut kaikista kiinnostavista äänistä ja ilmeistä, joilla pystyin lähelläni oleviä ihmisiä viihdyttämään. Se toi muiden lisäksi iloa myös itselleni.

Muistan edelleen elävästi, kuinka ensimmäistä kertaa sanoin “Äiti”. Hämmentävä kokemus, toisaalta olin äärettömän iloinen siitä, että vanhempani kovasti tästä ilahtuivat, toisaalta minua suretti aika tavalla että unohdin samalla ison osan upeasta äännevarastostani. Olin ensimmäistä sanaani edeltävästä kielestäni kovin ylpeä. Suorastaan rakastin sitä tuntumaa kun kieli, kasvot ja suun lihaksisto tekivät töitä ja olivat erinomaisen taipuvia ja taitavia ilmaisemaan ajatuksiani ja tarpeitani. Olin tuolloin noin yhden vuoden ikäinen, käytännössä vauva. Silti ihan oikea ihminen, ihan oikealla tunne-elämällä ladattu olento ihmettelemässä ihmisyyttään.

Kasvuympäristöni lapsena ei ollut tervehenkisimmästä päästä, välillä oli keksittävä monenlaisia selviytymiskeinoja tunteiden käsittelyyn. Musiikin kuuntelusta tuli minulle tärkeä varaventtiili, mutta sitäkin rakkaampi purkukeino oli omien laulujen kirjoittaminen. Kotona oleva piano oli kiehtova ja äitini ja isosiskoni soittivat sitä kauniisti. Ala-asteen opettajani opasti minua oikean sormijärjestyksen ja sointujen soittamisen kanssa, ja yhtäkkiä olinkin itseään säestävä alakouluikäinen singer-songwriter! Tosin olin sitä salaa, en halunnut kenenkään tietävän harrastuksestani. Tätä puolta itsestäni avasin muille vasta teini-ikäisenä. Ensimmäiset mestariteokseni ovat edelleen tallella, ja herättävät minussa kutkuttavaa huvitusta. Yhden laulun kertosäe meni näin: “Kapakassa soi Zeebra kun kohdattiin, kapakassa soi Zeebra, kun erottiin”. Kyllä. Olin kapakkalauluja kirjoittava kahdeksanvuotias.

Ensimmäisen Eino Leinon runoni sävelsin 12-vuotiaana, ja se kulkee edelleen lauluyhtyeeni ohjelmistossa. Ei kaikki tuotanto sentään ihan huvittavimmasta päästä ollut, itsenikin on välillä vaikea uskoa, että tämä biisi on lapsen säveltämä. Leinot ovat kulkeneet mukanani jo 32 vuotta, ja putkahtavat vähän väliä eteeni kiinnostavina. Tutkin niiden mahdollisuuksia edelleen. Viimeisin uusi Leino-laulu syntyi kuutisen vuotta sitten. Ei Eino Leino suotta ole yksi sävelletyimpiä runoilijoitamme, sen helpompaa tekstiä ei ainakaan allekirjoittaneelle ole tullut vielä eteen sävellettäväksi.

Nyt nelikymppisenä perheenäitinä nautin edelleen samasta löytämisen riemusta kuin se yksivuotias vauva, vaikka etsimisprosessit toki ovat paljon tietoisempia kuin 40 vuotta sitten. Onneksi musiikki on tutkimusalue, joka on kaikessa ihanuudessaan ääretön, sen rajat eivät koskaan tule vastaan. Koen olevani erittäin onnekas, että saan jakaa musamaailmaani ja sen tutkimista nykyään muillekin.